torstai, 13. lokakuu 2022

Risteyskohtia

Oletko koskaan ollut elämässäsi sellaisessa tienristeyksessä, että tiedät muuttavasti maailmaasi, mikäli lähdet seuraamaan tiettyä polkua so. teet tietyn valinnan? Minä olin juuri sellaisessa. Valinta sinänsä oli hyvin yksinkertainen ja konkreettinen eli tehdä hakemus ja lähettää se tai sitten ei tehdä sitä. Mutta valinnoilla on aina seurauksia ja ne saattavat koskea useampaa kuin yhtä ihmistä. 


Jäin miettimään menneisyyden risteyskohtia ja sitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme aikanaan valinneet toisin. Asuisimmeko nyt täällä? Olisiko lapseni säästynyt koulukiusaamiselta? Entä olisinko kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen? Belgian valinta pakotti avaamaan katseet kauemmas kuin koti-Suomeen. Valintani lähteä uudelleen opiskelemaan on saanut minut avaamaan silmäni siihen, mitä maailmalla ja julkisessa hallinnossa tapahtuu. Valintamme muuttaa nykyiselle paikkakunnalle ei ole vielä näyttänyt seurauksiaan, mutta nehän pystyy tulkitsemaan vasta ajan kuluessa. Valintani hakea nykyiseen työpaikkaani on avannut useita uusia polkuja ja näkökulmia.

Tiedän kyllä, että osa poluista on sattumaa eli elämä vain vie, mutta edelleen olen sitä mieltä, että ihminen voi itse vaikuttaa suuntaan ja ennen kaikkea tavoitteisiinsa. Ja toisin päin: jos ei ole suunnitelmaa ja tavoitteita, ei ole suuntaakaan ja silloin elämä vain vie. Sama se lie kuntastrategioissakin eli jos ne ovat unelmahöttöä ja vain pakollinen paperi, niin silloin ajelehditaan ja päästään myös toteamaan, että ”kyllähän se jo tiedettiin, ettei tästä mitään tule”. Jos taas kunnan väki itsekin uskoo paikkakunnan menestykseen, voidaan päästäkin siihen, yhdessä. 

Osallistuin tällä viikolla parhaaseen esihenkilöpalaveriin, missä olen tähän mennessä ollut työurani aikana. Siellä kaupunginjohtaja sai minut ja käsittääkseni monen muunkin uskomaan siihen, että tästä oikeasti voi tullakin vielä jotain. Meidän kaupunkimme voidaan ehkä nyt nähdä altavastaajana, mutta se tulee vielä yllättämään kaikki. Oivalluttavaa oli myös se keskustelu, jota käytiin meidän pöydässä esihenkilöpolustamme kaupungin palveluksessa. Erinomaista! 

Harrastamme mieheni kanssa nykyisin asuntonäyttöjä. Siis silloin harvoin, kun näemme toisiamme. ”Se oikea” ei ole vielä osunut kohdalle ja toki tässä maailmantilanteessa epäilyttää tehdä mitään radikaaleja liikkuja. Ihannetapaus olisi sijainti keskustassa tai pendelöintiä ajatellen ainakin lähellä rautatieasemaa, mutta sellaiset asunnot menevät yleensä nopeasti kaupaksi. Muuten harrastan lähinnä opintoja, sillä kovasti yritän ottaa työn ohella loppurutistusta maisteriopintoihini. On kyllä varsin virkistävää piipahtaa Tampereella kerran viikossa, käydä yliopistolla syömässä ja nauttia akateemisesta ilmapiiristä. Kolikon kääntöpuoli on kasautuvat tehtäväpinot, jotka pitäisi jollain ihmeen ajalla saada selätettyä. No, pakko on paras muusa ja mitä näitä nyt oli eli toivottavasti se kuudes vaihde vielä löytyy.

Palatakseni risteyskohtiin, jos olisin valinnut toisin, olisin voinut saada lisää aikaa ja ehkä vähän rahaakin. Toki edellyttäen, että olisin tullut valituksi ao. tehtävään. Pääsin prosessissani jo niin pitkälle, että hioin cv:ni huippuunsa, kysyin suosittelijaa valmiiksi ja kaivelin todistukseni esiin naftaliinista. Käytännössä se oli send -nappia vaille valmista. Mutta hakemuksen jättäminen olisi vähintään viestinyt jotain ja vähintään nakertanut luottamusta omassa työyhteisössäni. Käytännössä nappi jäi painamatta, koska nykyinen työyhteisöni on paras, missä olen ikinä ollut. Toinen syy on se, että minua oikeasti kiinnostaa, miten tässä käy. Seuraavana on Riihimäki.

IMG_2396.jpg

torstai, 19. toukokuu 2022

Oivalluksia

Esihenkilöni päätti irtisanoutua ja lähteä parempiin hommiin. Itse en tätä ihmettele yhtään, sillä omasta kokemuksestani tiedän, että siinä asemassa ei juuri kiitosta satele. Sen sijaan hyvin monella ihmisellä on paljon pahaa sanottavaa. Sivistyspalveluissa ratkaistavat kysymykset ovat sen verran kiperiä ja tunteisiin meneviä, että päätöksissä harvemmin on oikeita tai ainakaan helppoja ratkaisuja. Minä kiitän esihenkilöäni alaisena kaikesta tuesta, avusta ja läsnäolosta ja ennen kaikkea siitä illuusiosta, että en ole yksin.

Harhakuvan särkyminen kieltämättä aiheuttaa sellaisen olon, että pitäisikö minunkin hakeutua jonnekin muualle, johonkin isompaan kaupunkiin, isompaan kirjastoon, merkittävämpään tehtävään. Kyse on jonkinlaisesta sopulireaktiosta, että jos tuo lähtee, niin ehkä minunkin kannattaa tehdä se. Ihminen on kaikesta huolimatta laumaeläin. Tilanne on epävarma ja muutoksessa ja yhteistä kehittämisen suuntaa ei olekaan. Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, millainen esihenkilö tai toimialajohtaja tehtävään valitaan ja sitä ennen on välitila, jossa vain sijaistetaan. Kuitenkin ennen hakemusten väsäämistä oivalsin itsestäni, että esihenkilön lähtöilmoitus sai jollain tapaa perusturvallisuuteni järkkymään, mikä ei yksistään ole hyvä syy lähteä. Työurallani olen pitkään joutunut toimimaan ilman esihenkilön tukea ja pahimmillaan ollessani tuen tarpeessa esihenkilö on vetäytynyt taka-alalle. Tuki ja ennen kaikkea tunne siitä, että se on olemassa, on työntekijälle erittäin tärkeää. Vaikka mokaisin, esihenkilö komppaa ja jos tarvitsee antaa palautetta, se on rakentavaa ja negatiiviset asiat käsitellään kahden kesken eikä kaiken kansan kuullen. On tärkeää, että esihenkilö on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä sinä teet, eikä totea, että ”hoida homma” tietämättä sitä, mitä se homma oikeasti sisältää. Ja positiivista palautetta annetaan aina, kun se on mahdollista! (Ja positiivista palautetta ei ole ”olet sinä ollut ihan käyttökelpoinen” niin kuin eräs edellisestä esihenkilöistäni minulle totesi).

Vaikka tunteet yrittävät välillä hallita, onneksi minun ei tarvitse enää olla niin epävarma ja huijarisyndrooman kourissa kuin vielä joskus viisi vuotta sitten. Sitä paitsi olen jo iso tyttö ja pärjään ihan yksinkin. Yritän omassa esihenkilötyössäni olla se peruskallio, suunnan näyttäjä, avun ja tuen antaja ja myös ansaita luottamuksen. Sen on tähän asti tuntunut helpolta vastavuoroisessa työyhteisössä ja hyvien tyyppien keskellä. Ja jos jotain positiivista se meidän Belgian seikkailuretki toi, niin meidän perheen ujohkot yksilöt ovat suomalaisissa yhteisöissä varsin ekstroverttejä.

Yksi yksilöistämme otti ja muutti Tampereelle ja yhtäkkiä meitä onkin arjessa vain kolme (ja kaksi koiraa). Onhan se mieskin siellä jossain, mutta läsnä siis vain viikonloppuisin. Positiivista on se, että tilaa on fyysisesti enemmän, mutta kaipaan kovin omaa väkeäni lähelle ja arkeen mukaan. Veikkaan, että tuo kolmaskin lähtee (Tampereelle) heti kun se on mahdollista. 17-vuotiaana voi kuulemma saada jo asumislisää… Onneksi viikonloppuisin saa vielä kattaa viisi lautasta pöytään ja käymme kesällä hakemassa hetkeksi sen kuudennen Middelburgista kotiin. Ajateltiin ajella Legolandin kautta ennen kuin on liian myöhäistä so. ennen kuin juniori kasvaa liian isoksi. Carpe Diem ja mitä näitä nyt oli.

31fc6b6e-7bb0-40bd-87c6-cc330e8b4d97.jpg

keskiviikko, 16. maaliskuu 2022

To be continued (matka jatkuu)

Aloitan tässä tavallaan uuden blogin, sillä vaikka seikkailumme Belgiassa päättyikin, elämänmittainen matkahan jatkuu vain. Perhe H löytyy tällä hetkellä Hämeenlinnasta (ja Tampereelta ja muutamasta muusta paikasta). Sijainti on yllättävä sinänsä, jos ajatellaan aiempaa elämäämme. Innoittajana kirjoittamiselleni lienee lomanen, mutta myös jälleen mullistunut maailma. Tosin sotilaalle (tai sotilaan puolisolle) sota ei tule täytenä yllätyksenä.

Yllättävää on kyllä se, että kuinka moneen asiaan tämä sota on jo vaikuttanut. Hallintotieteen opinnoissani pinnalla ovat nk. hybridiorganisaatiot ja hybridihallinta. Tämä ei ole sama asia kuin hybridisodankäynti. Kyseessä on ennemminkin ajatus siitä, kuinka asiat, ihmiset ja organisaatiot toimivat yhä enenevässä määrin erilaisissa suhteissa ja verkostoissa, joissa toimintaa ei voida säädellä hierarkkisesti, koska sellaisia valtasuhteita tai insentiivejä ei ole, ja joissa toimilla saattaa olla yllättäviä vaikutuksia. Ajatelkaapa vaikka EU:n pakotteita, jotka ovat nk. levinneet siviilimaailmaan ja jopa kolmannelle sektorille, koska kaikki ovat sitä mieltä, että pakotteet ovat tässä tilanteessa oikein. Tuskin kukaan odotti, että reaktiot olisivat näin laajoja ja/tai kollektiivisia. Toisaalta vastapuolen reaktioita ei pystytä ennustamaan, totalitaarisesta toiminnasta kun puhutaan. Sota vaikuttaa myös tavalliseen ihmiseen, bensan ja ruuan hintaan, talouteen, suhtautumiseen vieraiden maiden kansalaisiin, asenteisiin ja moneen muuhun asiaan. Ja kaiken kukkuraksi se ei todellakaan riitä, että ”seistään keskellä vaatteita” ja toivotaan, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Se tapahtui jo.

Mitäpä tässä tilanteessa voi sitten tehdä? Mielestäni vastaus on varautuminen ja samaan aikaan se, että pidetään huolta siitä, mikä on kaikkein tärkeintä eli perheestä, läheisistä ja heikommassa asemassa olevista. Varautumisella en tarkoita joditablettien hamstraamista, mikä on mielestäni liioittelua, sillä ei se jodi meitä pelasta. Tarkoitan varautumisella ihan normi 72 tunnin kotivaraa, josta varmasti löytyy listoja mm. Martoilta ja pientä ajatusleikkiä siitä, mitä minä itse tekisin, jos kriisi iskisi Suomeen. Alueellisella maanpuolustuskurssilla vuonna 2016 esille nousi useaan otteeseen Remeksen Jäätyvä helvetti – romaani, jossa erittäin hyvin kuvattiin, mitä tapahtuisi, jos vieras valtio iskisi mm. sähkönjakeluun talvipakkasella. Samaisella kurssilla kuvattiin myös sitä, että Suomessa lähdetään liikkeelle yhteiskunnan kokonaisturvallisuudesta, jonka idea on se, että varautumista tehdään joka tasolla eli viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä. Suomessa siis on (toivottavasti) varauduttu ja nyt käsillä on jo kaksi vitsausta. Paluuta normaaliin ei taida olla näkyvissä.

Tämä tavallinen ehkä jo keski-ikäinen tallaaja aikoo siis keskittyä olennaiseen eli perheeseen ja työhön ja erityisesti tasapainoon työn, perheen ja vapaa-ajan välillä. Minut tuntevat tietävät, että vaihdoin kesällä työpaikkaa takaisin kirjastoon, mikä on osoittautunut erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi. Kirjastonjohtajana työ on juuri sopivan haastavaa, minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni kannustava ja tasa-arvoinen työyhteisö ja pakko vielä todeta sekin, että henkilöstö on ammattitaitoista ja motivoitunutta työhönsä. Perheen suhteen tasapainoilua riittää sitten hiukan enemmän, sillä yllättäen puolison kanssa nähdään lähinnä lauantaisin, kohta 20v asuu Alankomaissa ja kaksi muuta teiniä on tai on pyrkimässä Tampereelle. Pidä nyt sitten nämä lähellä. Toivon vain, että siivet kantavat.

IMG_1681.jpg