Esihenkilöni päätti irtisanoutua ja lähteä parempiin hommiin. Itse en tätä ihmettele yhtään, sillä omasta kokemuksestani tiedän, että siinä asemassa ei juuri kiitosta satele. Sen sijaan hyvin monella ihmisellä on paljon pahaa sanottavaa. Sivistyspalveluissa ratkaistavat kysymykset ovat sen verran kiperiä ja tunteisiin meneviä, että päätöksissä harvemmin on oikeita tai ainakaan helppoja ratkaisuja. Minä kiitän esihenkilöäni alaisena kaikesta tuesta, avusta ja läsnäolosta ja ennen kaikkea siitä illuusiosta, että en ole yksin.

Harhakuvan särkyminen kieltämättä aiheuttaa sellaisen olon, että pitäisikö minunkin hakeutua jonnekin muualle, johonkin isompaan kaupunkiin, isompaan kirjastoon, merkittävämpään tehtävään. Kyse on jonkinlaisesta sopulireaktiosta, että jos tuo lähtee, niin ehkä minunkin kannattaa tehdä se. Ihminen on kaikesta huolimatta laumaeläin. Tilanne on epävarma ja muutoksessa ja yhteistä kehittämisen suuntaa ei olekaan. Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, millainen esihenkilö tai toimialajohtaja tehtävään valitaan ja sitä ennen on välitila, jossa vain sijaistetaan. Kuitenkin ennen hakemusten väsäämistä oivalsin itsestäni, että esihenkilön lähtöilmoitus sai jollain tapaa perusturvallisuuteni järkkymään, mikä ei yksistään ole hyvä syy lähteä. Työurallani olen pitkään joutunut toimimaan ilman esihenkilön tukea ja pahimmillaan ollessani tuen tarpeessa esihenkilö on vetäytynyt taka-alalle. Tuki ja ennen kaikkea tunne siitä, että se on olemassa, on työntekijälle erittäin tärkeää. Vaikka mokaisin, esihenkilö komppaa ja jos tarvitsee antaa palautetta, se on rakentavaa ja negatiiviset asiat käsitellään kahden kesken eikä kaiken kansan kuullen. On tärkeää, että esihenkilö on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä sinä teet, eikä totea, että ”hoida homma” tietämättä sitä, mitä se homma oikeasti sisältää. Ja positiivista palautetta annetaan aina, kun se on mahdollista! (Ja positiivista palautetta ei ole ”olet sinä ollut ihan käyttökelpoinen” niin kuin eräs edellisestä esihenkilöistäni minulle totesi).

Vaikka tunteet yrittävät välillä hallita, onneksi minun ei tarvitse enää olla niin epävarma ja huijarisyndrooman kourissa kuin vielä joskus viisi vuotta sitten. Sitä paitsi olen jo iso tyttö ja pärjään ihan yksinkin. Yritän omassa esihenkilötyössäni olla se peruskallio, suunnan näyttäjä, avun ja tuen antaja ja myös ansaita luottamuksen. Sen on tähän asti tuntunut helpolta vastavuoroisessa työyhteisössä ja hyvien tyyppien keskellä. Ja jos jotain positiivista se meidän Belgian seikkailuretki toi, niin meidän perheen ujohkot yksilöt ovat suomalaisissa yhteisöissä varsin ekstroverttejä.

Yksi yksilöistämme otti ja muutti Tampereelle ja yhtäkkiä meitä onkin arjessa vain kolme (ja kaksi koiraa). Onhan se mieskin siellä jossain, mutta läsnä siis vain viikonloppuisin. Positiivista on se, että tilaa on fyysisesti enemmän, mutta kaipaan kovin omaa väkeäni lähelle ja arkeen mukaan. Veikkaan, että tuo kolmaskin lähtee (Tampereelle) heti kun se on mahdollista. 17-vuotiaana voi kuulemma saada jo asumislisää… Onneksi viikonloppuisin saa vielä kattaa viisi lautasta pöytään ja käymme kesällä hakemassa hetkeksi sen kuudennen Middelburgista kotiin. Ajateltiin ajella Legolandin kautta ennen kuin on liian myöhäistä so. ennen kuin juniori kasvaa liian isoksi. Carpe Diem ja mitä näitä nyt oli.