Oletko koskaan ollut elämässäsi sellaisessa tienristeyksessä, että tiedät muuttavasti maailmaasi, mikäli lähdet seuraamaan tiettyä polkua so. teet tietyn valinnan? Minä olin juuri sellaisessa. Valinta sinänsä oli hyvin yksinkertainen ja konkreettinen eli tehdä hakemus ja lähettää se tai sitten ei tehdä sitä. Mutta valinnoilla on aina seurauksia ja ne saattavat koskea useampaa kuin yhtä ihmistä. 

Jäin miettimään menneisyyden risteyskohtia ja sitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme aikanaan valinneet toisin. Asuisimmeko nyt täällä? Olisiko lapseni säästynyt koulukiusaamiselta? Entä olisinko kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen? Belgian valinta pakotti avaamaan katseet kauemmas kuin koti-Suomeen. Valintani lähteä uudelleen opiskelemaan on saanut minut avaamaan silmäni siihen, mitä maailmalla ja julkisessa hallinnossa tapahtuu. Valintamme muuttaa nykyiselle paikkakunnalle ei ole vielä näyttänyt seurauksiaan, mutta nehän pystyy tulkitsemaan vasta ajan kuluessa. Valintani hakea nykyiseen työpaikkaani on avannut useita uusia polkuja ja näkökulmia.

Tiedän kyllä, että osa poluista on sattumaa eli elämä vain vie, mutta edelleen olen sitä mieltä, että ihminen voi itse vaikuttaa suuntaan ja ennen kaikkea tavoitteisiinsa. Ja toisin päin: jos ei ole suunnitelmaa ja tavoitteita, ei ole suuntaakaan ja silloin elämä vain vie. Sama se lie kuntastrategioissakin eli jos ne ovat unelmahöttöä ja vain pakollinen paperi, niin silloin ajelehditaan ja päästään myös toteamaan, että ”kyllähän se jo tiedettiin, ettei tästä mitään tule”. Jos taas kunnan väki itsekin uskoo paikkakunnan menestykseen, voidaan päästäkin siihen, yhdessä. 

Osallistuin tällä viikolla parhaaseen esihenkilöpalaveriin, missä olen tähän mennessä ollut työurani aikana. Siellä kaupunginjohtaja sai minut ja käsittääkseni monen muunkin uskomaan siihen, että tästä oikeasti voi tullakin vielä jotain. Meidän kaupunkimme voidaan ehkä nyt nähdä altavastaajana, mutta se tulee vielä yllättämään kaikki. Oivalluttavaa oli myös se keskustelu, jota käytiin meidän pöydässä esihenkilöpolustamme kaupungin palveluksessa. Erinomaista! 

Harrastamme mieheni kanssa nykyisin asuntonäyttöjä. Siis silloin harvoin, kun näemme toisiamme. ”Se oikea” ei ole vielä osunut kohdalle ja toki tässä maailmantilanteessa epäilyttää tehdä mitään radikaaleja liikkuja. Ihannetapaus olisi sijainti keskustassa tai pendelöintiä ajatellen ainakin lähellä rautatieasemaa, mutta sellaiset asunnot menevät yleensä nopeasti kaupaksi. Muuten harrastan lähinnä opintoja, sillä kovasti yritän ottaa työn ohella loppurutistusta maisteriopintoihini. On kyllä varsin virkistävää piipahtaa Tampereella kerran viikossa, käydä yliopistolla syömässä ja nauttia akateemisesta ilmapiiristä. Kolikon kääntöpuoli on kasautuvat tehtäväpinot, jotka pitäisi jollain ihmeen ajalla saada selätettyä. No, pakko on paras muusa ja mitä näitä nyt oli eli toivottavasti se kuudes vaihde vielä löytyy.

Palatakseni risteyskohtiin, jos olisin valinnut toisin, olisin voinut saada lisää aikaa ja ehkä vähän rahaakin. Toki edellyttäen, että olisin tullut valituksi ao. tehtävään. Pääsin prosessissani jo niin pitkälle, että hioin cv:ni huippuunsa, kysyin suosittelijaa valmiiksi ja kaivelin todistukseni esiin naftaliinista. Käytännössä se oli send -nappia vaille valmista. Mutta hakemuksen jättäminen olisi vähintään viestinyt jotain ja vähintään nakertanut luottamusta omassa työyhteisössäni. Käytännössä nappi jäi painamatta, koska nykyinen työyhteisöni on paras, missä olen ikinä ollut. Toinen syy on se, että minua oikeasti kiinnostaa, miten tässä käy. Seuraavana on Riihimäki.